Site Loader

Rullahiihto kehitettiin alun perin maastohiihtäjien kesäharjoittelua varten. Maastohiihdossa kilpaileville urheilijoille oli tarpeellista kehittää kesäksi laji, jonka tekniikka olisi suurin piirtein maastohiihtoa vastaava ja joka takaisi paremmat lähtökohdat talvikauteen.

Tarkalleen ei ole tiedossa, missä ensimmäiset rullasukset valmistettiin, mutta arvioiden mukaan suksia olisi valmistettu 1930-luvun puolivälistä asti Italiassa ja Pohjois-Euroopassa. Muutamissa vuosikymmenissä suksien valmistus ja lajin harrastus levisi myös muihin maihin ja nousi suosituksi kesälajiksi erityisesti niillä alueilla, joilla maastohiihdolla on vankka jalansija.

Ensimmäisistä suksista 1980-luvulle saakka rullahiihdon historiasta löytyy tuotekehitystä, kilpailutoiminnan järjestäytymistä ja erilaisia kokeiluja uusilla suksityypeillä. Alussa tyypillistä oli, että urheilija suunnitteli sukset itse tai lähipiirinsä kanssa. Näillä itsetehdyillä suksilla monet rullahiihtäjät puskivat ennätyksiä matkoissa, joita oli suksilla mahdollista taittaa. Esimerkiksi Mark Richardson hiihti rullasuksillaan jopa 1000 kilometrin matkan Ranskasta Englantiin vuonna 1987 ja päätyikin tällä tuloksella Guinnessin Ennätystenkirjaan. Richardson ja muut lajin pioneerit olivat tärkeässä asemassa myöhemmässä tuotekehityksessä, ja heitä onkin kiittäminen paljosta.

Neljästä pyörästä kahteen – suksen kehitys

Aivan ensimmäisissä rullasuksissa oli nykytietojen mukaan neljä pyörää. On epävarmaa, miten nelipyöräiset sukset teknisesti toimivat, mutta esimerkiksi Federico De Florian käytti mallia 1950-luvulla. Ensimmäinen virallinen rullasuksimalli oli kuitenkin kolmipyöräinen: edestä löytyi kaksi pyörää ja takaa yksi. Halkaisijaltaan pyörät olivat noin 35 cm:n kokoisia ja hiukan vinoja tasapainon parantamiseksi. Itse suksi oli valmistettu raudasta eikä siksi ollut erityisen kevyt tai helppokäyttöinen. Malli oli kuitenkin hyvä alku tuotekehitystyölle, joka etenikin nopeasti ja toi mukanaan tarkoituksenmukaisempia välineitä.

Vuonna 1976 Giustino Del Vecchio suunnitteli uraauurtavan rullasuksen. Lentäjänä hän ymmärsi käyttää suksen valmistuksessa lentoteollisuudesta tuttuja materiaaleja. Del Vecchion suksien innoittamana suksivalmistajat alkoivat toteuttaa huomattavia parannuksia omissa suksissaan: sukset lyhenivät, pyörien halkaisija kasvoi entisestä 80 senttimetristä ja rautaa huomattavasti kevyemmät materiaalit, kuten alumiini ja lasikuitu, otettiin käyttöön. Tuotekehitystä jouduttiin ajoittain jopa hillitsemään, ettei suksista tulisi liian nopeita harjoituskäyttöön. Ajan saatossa suksesta putosi pois myös kolmas pyörä, ja rullasuksi sai lähes nykyisen ulkomuotonsa.

Harrastuksesta viralliseksi kilpalajiksi

Rullahiihto kehittyi nopeasti omaksi, maastohiihdosta erilliseksi lajikseen, ja jo 1970-luvulla urheilijat olivat valmiita ja halukkaita aloittamaan kilpailutoiminnan. Samalla lajin tarve järjestäytyä omien lajiliittojensa alle voimistui, ja esimerkiksi Italiassa perustettiin ensimmäinen lajiliitto vuonna 1979. The European Rollerski Federation perustettiin 1980-luvun puolivälissä, ja 1992 FIS erotti rullahiihdon virallisesti omaksi lajikseen. Suomessa rullahiihto on järjestäytynyt monen toimijan alle, ja päivitettyä tietoa lajista voikin kätevästi löytää sekä hiihtoseurojen että kestävyysurheiluseurojen kautta.

Lajin historia kilpaurheiluna kulkee pitkälti käsi kädessä lajin järjestäytymisen kanssa. Euroopan mestaruudesta kisattiin Alankomaissa ensimmäistä kertaa heti eurooppalaisen yhteisjärjestön perustamisen jälkeen vuonna 1988. Ensimmäiset maailmanmestaruuskisat järjestettiin vuonna 1993, ja samana vuonna käynnistettiin myös rullahiihdon maailmancup.

Pohjois-Euroopan maat, samoin kuin Italia, Ranska ja Saksa, ovat koko rullahiihdon historian ajan olleet vahvoja lajissa, ja voidaankin sanoa, että ne yhdessä Venäjän kanssa ovat hallinneet lajia. Seuraavassa käsitellään muutamaa kansainvälisestikin kuuluisaa ja menestynyttä rullahiihtäjää.

Kuuluisia rullahiihtäjiä

Rullahiihtäjien menestykseen pätee sama kuin rullahiihdossa menestyneisiin maihin: lajia hallitsevat lähinnä muutamat urheilijat. Lisäksi kovien rullahiihtäjien joukkoon kuuluu luonnollisesti myös huippu-urheilijoita, jotka ensisijaisesti profiloituvat maastohiihtoon ja hyödyntävät rullahiihtoa kesäkauden harjoitusmuotona.

Aikaisemmin tämän vuosituhannen alussa naisten kilpailuja hallitsi italialainen Mateja Botatec, joka muun muassa voitti maailmancupin vuonna 2000. Viime vuosina korkeisiin sijoituksiin ovat yltäneet esimerkiksi venäläinen Anna Zherebyateva, ruotsalainen Emma Larsson ja norjalainen Amalie Honerud Olsen, suomalaisista Susanna Saapunki ja Andrea Julin.

Miesten kilpailuissa italialaiset olivat alkuvaiheissa todella vahvoja. Maurilio De Zolt oli ylämäkikisojen sankari 1980-luvulla, kun taas Claudio Marchetto tuli tunnetuksi yhtenä ensimmäisistä luistelutyylin rullahiihtäjistä. Samoihin aikoihin italialaisille kovaa vastusta tarjosi myös suomalainen Pauli Siitonen, joka itse asiassa toi luistelutyylin ensimmäisenä rullahiihdon pariin. Mainitsemisen arvoinen nimi on niin ikään italialainen Alfio Di Gregorio, joka on varmastikin eniten kansainvälisten arvokilpailujen voittoja kahminut rullahiihtäjä. Suomalaisista hyviä suorituksia ovat viime vuosina hiihtäneet muiden muassa Lauri Lepistö ja Lari Lehtonen.

Pitkälle on päästy

Tänä päivänä rullahiihtovarusteet kantavat vain etäistä yhtäläisyyttä niiden välineiden kanssa, joilla 1950-luvulla aloitettiin. Sukset, kuten myös sauvat, monot ja muut välineet, ovat muuttuneet valtavasti vuosikymmenten aikana. Samalla varusteet ovat myös eriytyneet lajin kehittymisen myötä: kuten tiedämme, tänä päivänä rullahiihtäjät käyttävät eri suksia perinteisen ja vapaan tyylin hiihtoon. Materiaalit ovat paitsi kevyitä ja lajiin sopivia myös miellyttäviä ja mukavia käyttää. Tästä hyvänä esimerkkinä toimivat esimerkiksi monot, jotka on erikseen suunniteltu kesäkäyttöön.

Ja eteenpäin mennään

Kaikesta päätellen rullahiihto on suhteellisen lyhyestä historiastaan huolimatta kehittynyt todella paljon. Lyhyen kesäkauden sijaistreenistä on kehittynyt oma lajinsa, joka on sekä kansallisesti että kansainvälisesti järjestäytynyt ja suosittu. On tärkeää muistaa, että suomalaisilla on oma, tärkeä roolinsa rullahiihdon eteenpäin viemisessä, olemmehan perinteinen hiihtomaa.

Rullahiihdolle leimallista on myös ollut se, että lajin kehitys on tapahtunut paljolti urheilijoiden itsensä toimesta, kuten edellä kerrotuista esimerkeistä käy ilmi. Tämä lupaa tietysti hyvää myös lajin jatkolle, ja rullahiihdon tulevaisuus näyttääkin valoisalta.

Post Author: admin

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *